Mietin hetken otanko kantaa tähän Timo Eskolan kirjoittamaan
kirjaan Ateistit alttarilla, sillä vaikka tiedänkin uudestisyntyneitä
luterilaisia, en ole itse kyseisen opin kannattaja (kaikilta osin) vaan
enemmänkin raittiiden vapaiden suuntien(helluntaisrk),
joita näkyy olevan enää harvassa.

Pientä sivupolkua pitkin voisin mainita lukemastani kirjasta Tuli on irti.
Voimakasta ahdistusta tuntien luin kuinka monet suomalaiset ja 
ulkomaiset saarnaajat, pastorit ja muut sellaiset antoivat rohkeasti
siunauksensa ns. Toronto-herätykselle. 

Pyhän Hengen toiminta paiskaisi ihmisen seinään tai saisi tämän
vääntelehtimään lattialla kuin epileptisen kohtauksen saanut
ihminen? Epäilen. 

Takaisin Eskolan kirjaan: ensilehdiltä on luettavissa, että
"radikaaliteologian" ateistiset perustelut ovat lähes identtisiä
ateismin kanssa. Kysymys on siis eettinen. Voinko tai saanko
opettaa jotain hengellistä, vaikka itse olisin rankempi ateisti
kuin moni agnostikko?

Muutetaan asia täysin arkipäiväiseksi. Lähimmäiseni tarvitsisi
apua tietokoneen käyttöjärjestelmän ja ohjelmien asennuksessa.
Asentaisinko koneeseen ohjelmia joiden uskon toimivan hyvin
oman kokemukseni mukaan vai kokeilisinko epävarmoja tai
epäluotettavia ohjelmia hänen koneellaan? Vastaus on selvä.
Pyrkisin tekemään työni mahdollisimman hyvin. Saattaisin
saada jopa kympin tai kaksi tekemästäni työstä (vrt. papin palkka).

Tavallista maalaisjärkeä käyttäen minä en itse hyväksyisi
ev.lut kirkkoon (tai muuhunkaan kirkkoon) pappia/pastoria
virkaansa jos hän ilmoittaisi heti kättelyssä ettei usko
Raamattuun tai Jeesukseen historiallisena saati sielun
pelastavana henkilöitymänä.

Kännykän tai tietokoneen myyjän on joskus hyvä osata
muutama valkoinen valhe. Suosittelen siis "radikaaliteologian"
omaavien ateistipappien siirtyvän tälle alalle. Jos kännykän
toimimattomuuteen ei usko, niin kuka muu sen saa niin
hyvin kaupaksi kuin ns. ateistipappi?