Mies istui vakavana. Hänen tummat lyhyet hiuksensa ja hänen laiha
olemuksensa toi häneen jonkinlaista ylimääräistä ääntä, joka sanoi:
"Älkää huomatko minua." Olimme siis videotyön kurssilla ja meidän
piti kertoa jotain itsestämme. Yhdeksi asiaksi kuului se, että
kerroimme mikä meidät tekee iloiseksi. Näin kuinka miehen kasvot
alkoivat sädehtiä. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti kuinka hän iloitsee
pienistä asioista, vaikka siitä kuinka auringonvalo häikäisee osuessaan
kahvikupin lusikkaan. Hän oli kertoessaan selkeästi viaton.

Hän kertoi muitakin esimerkkejä siitä, mistä hän saattoi ilostua.
Kurssilaiset istuivat erittäin hiljaa. Kuva tuosta miehestä muuttui
silmänräpäyksessä. Hänessä ei ollut enää mitään harmaata. Hän oli
luova ja kirjoitteli väriliiduilla runoja tauluille. Joskus muistaakseni
jopa öisin.

Kerroin tuon muiston sillä se on ikimuistoinen ja koska olen
huomannut, että hengellisessä elämässäkin, "kuivan" tai "viileän" jakson
keskellä sitä voi pienikin asia sytyttää liekin. Avata hanoja, antaa
öljyn(=Pyhä Henki) valua meihin.

En olisi tänään jaksanut kirjoittaa merkintää (olen tehnyt tästä
itselleni jonkinlaisen vastuun?) jos en olisi lukenut Tapio Nousiaisen
kirjaa Kristuksen kanssa kärsimyskoulussa. Jokainen lukekoon itse
mikäli tahtoo kirjan sanomasta nauttia.